Esittely

Kuka minä olen?

Olen Iiris Lehtinen, elänyt koko ikäni koirien kanssa ja harrastanut koirien kanssa vuodesta 2006 lähtien.

Lapsuuden kodissa meillä oli saksanseisojia, joiden kanssa aloitin touhuilun jo nuorena. Järjestelmällisen harrastamisen aloitin vuonna 2006 agilityn alkeiskurssilla Koopon kanssa. Laji vei heti mennessään ja Koopon kanssa käytiin muutamat kisat, ja kahtena vuonna olimme mukana esittelemässä lajia Jyväskylän kansainvälisenä koiranäyttelyviikonloppuna. Koopo oli isona koirana hieman hidas, mutta teki aina asiat kuten pyydettiin. Koopon ollessa neljä vuotta sain ensimmäisen oman koirani lapinkoira Tiitun. Tiitu oli perinteinen lapinkoira: itsepäinen ja verkkainen. Tiitulle opetin agilityesteet, mutta edemmälle ei edetty, koska en jaksanut harrastaa koiran kanssa, joka vain ravasi radalla. Tiitulle ominaisempaa oli erilaisten yksittäisten temppujen opettelu.

Tiitun jälkeen tiesin haluavani miellyttämishaluisen ja nopean koiran. Koska pidin enemmän isoista koirista ja agility oli päälaji, bordercollie oli epävarmana toiveajatuksena. Vuonna 2012 Enne tuli seitsemän viikkoisena, ja opetti minulle paljon koiran koulutuksesta ja eri lajeista. Ennen kanssa tehtiin agilityä, tokoa, rallya, paimennusta, metsäjälkeä, nosea, frisbeetä, vetojuoksua ja -hiihtoa, koiratanssia, doboa, vepeä ja erilaisia temppuja. Sen kanssa oli kiva tehdä mitä mieleen juolahti. Vaikka näin laajaan lajikirjoon ei ole enää aikaa, niin muistelen tätä harrastamisen kulta-aikaa aina haaveillen. Edelleen monen lajin treenaaminen kiinnostaisi, mutta ajanpuutteen vuoksi on ollut pakko-oppia jättämään lajeja vähemmälle.

Agilityn ensimmäisen lajikouluttajakurssin kävin vuonna 2013, minkä jälkeen olen kouluttanut seuratyönä lähes tauotta viikottain. Olen pitänyt myös pentukursseja, arkitokoa ja nosen alkeiskursseja. Kävin tämänhetkisen agilityn valmentajakurssin toisen osuuden (AVA2), mutta en kuitenkaan jatkanut eteenpäin. Tällaisissa koulutuksissa tulee kyllä jotain uusia ajatuksia, mutta myös paljon yksinkertaista kertausta kouluttajalle, joka jatkuvasti kouluttaa. Joskus oli ajatuksena ruveta agilitytuomariksi, mutta sekin on lopulta jäänyt odottamaan uutta mielenkiintoa.

Nykyisin harrastan lähinnä agilityä. Tavoitteellisempaa harrastamista rajoittaa tällä hetkellä oma työtilanne. Tämä aikakausi on kuitenkin opettanut minulle nauttimaan harrastamisesta, vaikkei suuria tavoitteita voi asettaa. Kilpailuviettiselle perfektionistille tämä on ollut tärkeä taito oppia. Toiveissa on tietysti, että pääsen vielä joskus takaisin kilpakentille.

Kuka olen kasvattajana?

Koirien kasvattamisesta olen haaveillut nuoresta lähtien. Siskoni kasvatti snautsereita ja pääsin niiden pentuja silittelemään. Tavoitteet kasvattamiselle ja jalostuskoirille ehtivät kypsyä yli kymmenen vuotta ennen ensimmäistä pentuetta. Alkuvuonna 2021 syntyi ensimmäinen Yer Omen-pentue sijoituskoira Lotalle. Samana vuonna syntyi myös ensimmäinen mudipentue supertytölleni Ainalle. Tämän jälkeen ajatukset ja kriteerit kasvattamisesta ovat päässeet kehittymään entisestään.

Haluan jollain tavalla jalostaa rotujani. Tämä tarkoittaa, että haluan parantaa rotua jollain tavoin, enkä vain tuottaa lisää koiria. Mitä tämä parantaminen on käytännössä riippuu tilanteesta. Se voi tarkoittaa parempaa luonnetta, terveyttä tai monimuotoisuutta. Aina täytyy kuitenkin muistaa, että pentueen tekeminen perustuu sen hetken tietoihin. Joskus voi selvitä myöhemmin suvussa ilmenevät ongelmat. Geenien kanssa pelatessa ei voida nähdä ennalta mitä saadaan aikaiseksi. Tärkeintä on yrittää parhaansa ja kertoa tiedossa olevista ongelmista pennunhankkijoille. Mielestäni on pennunottajan tehtävä päättää ottaako hän suvussa olevat riskit vai etsiikö pennun muualta. Kaikissa suvuissa on jotain kerrottavaa, yksikään suku ei ole sekä luonteeltaan että terveydeltään täydellisiä. Jos kasvattaja sanoo, että suvussa ei ole mitään riskejä, miettisin kahdesti pennun ottamista. Haluan mieluummin tietää riskit kuin että ne tulevat puun takaa, kun pentu on jo kotona.

Millaisia koiria haluan kasvattaa?

Ensisijaisesti haluan kasvattaa arkifiksuja koiria. Koiria, joilla pennusta alkaen ei ole isompia pelkoja arjessa vastaantulevia asioita kohtaan ja osaavat ottaa rennosti kotona ja uusissa paikoissa. En näe järkeä kasvattaa huippuharrastuskoiria, joiden kanssa arki on raskasta. Ihmisillä arjessa on paljon muutakin stressattavaa ja koiran tarkoitus on tuoda iloa ja jaksamista arkeen, eikä lisätä velvollisuuksia ja turhautumisen tunnetta. Haluaisin, että kasvattini ovat avoimia tai välinpitämättömiä ihmisiä kohtaan ja tulevat toisten koirien kanssa toimeen vapaana ollessa. Se miten koira käyttäytyy remmissä ei ole niin oleellista, koska se on enemmän opittua ja siinä remmin kiinnipitäjän osuus on suuri. Monet remmirähjät käyttäytyvätkin ihan fiksusti vapaana ollessaan.

Aikuisen koiran käytökseen liittyy tietysti myös miten paljon sitä on sosiaalistettu pentuaikana ja kuinka paljon sitä on viety erilaisiin kokemuksiin. Tämän vuoksi olisi paras, jos koiraa näkisi pentuna ja aikuisena, ja voisi näin miettiä mitkä ominaisuudet ovat pysyneet eniten samanlaisina. Nämä ominaisuudet ovat siten kyseisen koiran perusluonteenpiirteitä.

Rotukohtaiset kasvatusperiaatteet tulevat alle linkkeihin.

Bordercollie

Mudi

Pomeranian

Mitä pennut kokevat ennen luovutusta?

Olen kaikille kasvateilleni tehnyt Bio Sensor- ohjelmaa, joka tehdään 3-16 vuorokauden ikäisille pennuille eli kausi ennen silmien avautumista. Siinä pentua käännellään eri asentoihin, kutitetaan pumpulipuikolla tai nipistellään varpaita ja lopuksi laitetaan märälle alustalle. Tämän on tarkoitus lisätä pennun aivojen hermoliitoksia ja parantavan näin aivokapasiteettia. Ohjelma on kehitetty 70-luvulla Yhdysvalloissa. Lisätietoa löytää googlettamalla ohjelman nimen. Monet kasvattajat kertovat tästä sivuillaan.

Kun pentujen silmät ja korvat aukeavat noin kahden viikon iässä, ne lähtevät pikku hiljaa tutkimaan pentulaatikkoa, kuuntelemaan ääniä ja tapailevat leikkejä. Kolme viikkoisena niitä voi pitää jo ihan "oikeina" pentuina ja saatan alkaa nostelemaan niitä tarpeille tarkoitetulle paperille. Yleensä tässä iässä emo päästää jo muutkin koirat jutustelemaan pentujen kanssa.

Neljä viikkoisena alkaa kiinteään ruokaan opettelu. Leikit aikuisten koirien kanssa on jo kohtalaisen tuttua ja elintilaa otetaan haltuun kunkin pentueen omien halujen mukaan. Niille laitetaan oma pienempi aidattu alue, jossa on erikseen nukkumiselle, leikille ja tarpeiden teolle paikka, mutta ihmisen ollessa kotona pääsevät ottamaan muutakin tilaa haltuun. Säästä riippuen lähdetään käymään ulkona.

Neljä viikkoisesta lähtien myös pennusta haaveilevat pääsevät tapaamaan pentuja.

Kun pennut ovat luovutusikäisiä (7 viikkoa), ne ovat käyneet vieraissa kodeissa ja metsäretkillä, tottuneet autoiluun, nukkumiseen koirahallilla häkissä (ensin emän valvonnassa ja myöhemmin ilman), päässeet leikkimään koirahallilla ihmisen kanssa, kävelleet erilaisilla kaltevilla, liikkuvilla ja ääntä pitävillä pinnoilla, tutustuneet veteen sekä maistelleet erilaisia kasviksia sekä lihoja kypsänä ja raakana.

Pyrin antamaan pennuille melkein joka päivä jotain uutta ihmeteltävää. Tämä voi olla matka uuteen paikkaan tai vain uuden hajun tuominen sisälle esimerkiksi kävyn muodossa. Yritän katsoa pentueen mukaan missä vaiheessa ne ovat ja kuinka paljon ärsykettä ne jaksavat. Liika on liikaa ja pennuille pitää myös antaa aikaa asioiden käsittelyyn, jotta niistä ei tule hermostuneita.

Paimenkoirapentueille tehdään pentutesti kuuden viikon iässä. Pentutesti tehdään pennuille ennestään tuntemattomassa ympäristössä, jossa vieras ihminen käsittelee pentuja ja testaa erityisesti niiden sen hetkistä suorituskykyä ja hermorakennetta. Testi auttaa näkemään mikä pentu sopii minkälaiseen perheeseen ja mitä sen pennun kanssa kannattaa siinä vaiheessa vahvistaa. Testi ei ole ainoa luonteen mittari vaan toki kasvattaja huomioi myös arjessa tehdyt huomiot. Testi ei myöskään kerro, mikä pennusta tulee isona, koska siihen vaikuttaa suuresti koulutus. Lopullisen päätöksen pentujen kodeista tehdään siis vasta pentutestin jälkeen.